.someico-top img { -moz-transition: all 0.8s ease; -webkit-transition: all 0.8s; -o-transition: all 0.8s; -ms-transition: all 0.8s; transition: all 0.8s; } .someico-top img:hover { top: -5px; opacity: 0.5; } -->

24.1.2016

TURHAUTUNUT


Lauantaina oli ehkä normaalia oudompi lauantai. Ei ollut semmonen lauantaita niin kun normaalisti, kun vedet valui silmistä kaiken nauramisen ansiosta, vaan enemmän semmonen lauantai, kun en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Ainakin niin musta tuntui. Päivä alkoi jo heti sillä, että piti raahautua kouluun vapaapäivällä. Koulusta selvisin kuitenkin hengissä, ja matka jatkui heti tallille. 
 
Primukselle on tulossa nyt paljon muutoksia, joista ehkä suurin yllätys mulle oli se, että meillä vaihtuu valmentaja kahden viikon päästä. Tottakai odotan muutosta positiivisin mielin, mutta tuntuu kuitenkin oudolta että niin suuri osa meidän valmennuksesta muuttuu. Toinen muutos on se, että kisoja tulee tulemaan aivan uuteen tahtiin. Tai ainakin niille, jotka on tarpeeksi hyviä. Koko päivän mulla lopulta vaan pyöri päässä-, oonko mä tarpeeks hyvä? Tuunko mä ikinä edes olemaan? Näkeekö kukaan mussa edes toivoa?

Oon ihminen, joka pistää itselleni korkeat tavoitteet. Oon voitontahtonen, ja aina kun mä jotain teen, teen sen parhaani mukaan ja koko sydämmellä. Ja siinä vaiheessa, kun huomaan että en osaa, en pysty, ja kaikki muut on vaan niin paljon parempia, siinä vaiheessa mä sorrun sisäisesti. Mä haluan vaan liikaa, mä vaadin itseltäni liikaa, ja sit kun mä en onnistu, petyn. 

Mulla on niin paljon motivaatiota tähän lajiin, haluan kehittyä, mutta kun kehittyä ei voi kun ratsastamalla. Oon äärettömän kiitollinen jo sille mitä mulla on, ja tiedän että kaikilla ei läheskään ole samankaltaisia madollisuuksia päästä ratsastamaan niin kun mulla. Kuitenkin vaadin ja odotan itseltäni enemmän kun mulla edes mahdollista tavoittaa. 


Valkassa meni lauantaina kaikki taas suoraan päin metsää. Olin jo niin turhautunut, että koko ajan sain pidätellä kyyneleitä. Ohjat valuivat käsistä, istuin rumasti, ratsastin päin väliaitoja ja Ekku kiukutteli. Mikään ei onnistunut enkä reheellisesti sanottuna lopulta edes yrittänytkään. Kaikki oli siinä vaiheessa vaan liikaa.

Lauantain valkasta
Välillä sitä tulee taas kysyttyä itseltään, että mitä mä edes haluan. Maastossa Tuukerin kanssa köpsötellessä olen ehkä onnellisempana kun koskaan, koska rakastan sitä ponia vaan niin hillittömästi, mutta mitä sitten kun se ei enään olekkaan mun rinnallani, mitä mä sitten?








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti